#245 Ratsastajan hermoromahdus

Vaikka nämä tavoitteet luotaessa kovin kivoja ovatkin, niin kun niitä ei ala saavuttamaan voi alkaa ratsastajaa ottamaan vähän enemmänkin päähän. Niin nimittäin kävi kolmen kouluilukerran aikana Namun kanssa. Ensimmäinen näistä oli kymmenen päivää sitten keskiviikkona, jolloin menin tamman kanssa 1,5h koulua. Keksin hevoselle paljon tekemistä käynnissä ja ravissa, tai no paljon ja paljon, voltteja ja väistöjä, mutta kuitenkin enemmän kuin se ainainen ympyrällä pyöriminen! Heppa olikin ihan ok, käynti oli meillä sellainen nollausaskellaji johon siirryttiin heti kun meno alkoi mennä kaahotukseksi ravissa tai laukassa. Se toimikin ihan hyvin, mutta kun matkustaja selässä ei varsinaisesti ole mikään kärsivällisyyden perikuva niin pidemmän päälle en kyllä jaksa kävellä koko ratsastuksesta puolta ajasta. Vaikka toisaalta aika varmaan lyhenisikin kun joka kerta toimisi saman periaatteen mukaan. Mene ja tiedä, tämä olisi taas niitä asioita joissa olisi syytä kääntyä ammattilaisen puoleen.

Ihan vapaana saatiin jo hokkikin vaihdettua!

Ratsastuksen aikana koin suuren ahaa-elämyksen laittaessani ulkopohkeen etenkin oikeassa kierroksessa kiinni. Istuntani selässä suoristui heti huomattavasti ja istuinkin yhtäkkiä melkein keskellä satulaa. Lisäksi sain heti paremmin ulkokyljen hallintaan ja yllättäen se hevonenkin oli siis heti paljon parempi ratsastaa. Kumma kun ei ole tullut mieleen taas koko talven aikana... Parhaat pätkät tulivat ehdottomasti laukkaympyrällä, mutta ei muutenkaan huonosti mennyt. Parannus loppuun verrattuna alkuratsastukseen oli myöskin todella iso, eli sain olla tyytyväinen.

Laidunkuvat esimakua 13. päivän kuvapostauksesta

Tuosta seuraavana päivänä allani oli kuitenkin taas kaikista toiveista huolimatta lähinnä aikapommi, joka ei muuta tehnyt kuin juossut räjähtävällä voimalla alta ja minä kyydissä lähinnä vikisin. En saanut omaa mieltäni rauhoitettua taas ollenkaan ja osittain jo ihan siitä syystä ratsastus meni penkin alle kokonaisuudessaan, Jäin taas pyörimään vain ympyrälle ja vaikka laukassa, joka parhaiten sujui tulikin muutama ihan ok pätkä en silti missään vaiheessa ollut tyytyväinen. Tähän kohtaan ajattelin kirjoittaa etten päässyt kehumaan hevosta, mutta tajusin saman tien että minun olisi pitänyt kehua vähemmästä ja tyytyä vähempään, kun kumpikaan ei ollut parhaimmillaan.

Saatoin myös heti alkuun hyökätä liian vaativana hevosen kimppuun kun edellisen päivän ratsastus sujui hyvin. Oli miten oli ratsastuksen edetessä päädyttiin taas siihen tilanteeseen että olin lähellä päästää tunteet valloileen selässä ja alkaa potkia hevosta. Siinä kohtaa osasin (ihanaa, olen oppinut kontrolloimaan tunteitani!) hypätä heti alas selästä ja laskea kymmeneen. Namu oli suhteellisen hämmästynyt ratsastajasta, joka hyppäsi kesken ravin maahan. Silti lopputuloksena kummasteleva ratsu on miljoona kertaa parempi kuin vääryyttä kokenut ja jännittynyt hevonen, joka odottaa uutta hyökkäystä ratsastajalta. Nyt sentään hevoseen oli tarttunut vain huono fiilis mutta mitään fyysistä ei päässyt tapahtumaan. Hetken vaihtoehtoja puntaroituani kapusin takaisin selkään ja tein edellisen päivän väistötehtäviä, joilla sain vähän rennompaa menoa aikaiseksi. Siihen lopetin heti ja heppanen sai suuret kehut. Samaan aikaan päätin kuitenkin seuraavalla kerralla hirttää hevosen sivareilla, niin huono fiilis ratsastuksesta jäi.

Onneksi suurimmat höyryt saikin sitten purettua heti perään maastolenkillä Taavin kanssa. Poni yski aika paljon, mutta siihen löytyi tällä kertaa ihan konkreettinen syykin suoraan kotoa ja tämä muutaman päivän yskityttänyt ongelma poistui nopeasti. Liikunta selkeästi helpotti vähän ponin oloa kun limat lähtivät keuhkoista liikkeelle. Menimme rennon lenkin enkä painostanut heppaa liikkumaan ollenkaan, mutta yllättävän hyvällä motivaatiolla herranen paineli menemään puolikuntoisuudestaan huolimattakin.

15. päivä oli sitten tämä kolmas kerta koulua Namun kanssa. Nyt oli sitten lupauksieni mukaan ne sivarit mukana, vaikkakin verkkasin ensin rennosti kaikissa askellajeissa hevosen valitsemassa vauhdissa. En siis lähtenyt painostamaan hevosta mihinkään, mutta lämmittelin lihakset. Sitten laitoin sivarit aika kireälle ja ratsastin hevosta ihan ympyrällä joka askellajissa. Ensin oli tamman tyyli yrittää ratkaista tilanne ihan perinteinen vetokisa, mutta kun se ei tuottanutkaan tulosta alkoi se nopeasti pehmenemään. Pääsin ratsastamaan pohkeilla eteen huolehtimatta kädestä niin paljoa, ja kun kaikki askellajit menivät hyvin otin välikäynneiksi hirttoköydet irti ja pidensin niitä vähän.

Samat jutut tehtiin vielä toisen kerran sivareilla, jotka nyt olivat muutaman reiän pidemmät jolloin minun piti enemmän vaikuttaa omalla kädellä, eli olla tuki samalla kun pääsin taivuttamaan enemmän. Hetken Namu kokeili miten se pystyisi tuntumaa välttelemään, mutta mentaalisena apuna sivarit palauttivat hevosen nopeasti kuosiin ja se olikin oikein miellyttävä ratsastaa. Parhaita askellajeja olivat selvästi käynti ja laukka, sillä ravi meinasi vähän väliä karata kaahailuksi ja pois avuilta. Toisten välikäyntien jälkeen jätin sivarit kiinnittämättä ja kokeilin ympyrätyöskentelyä pelkällä ohjastuntumalla. Käynnissä ja laukassa se sujuikin oikein hyvin ja ero alkuratsastukseen oli valtava, mutta ravi meinasi edelleen karata vähän hallinnasta. Kun ratsastus kuitenkin lähenteli jo kahta tuntia päätin jättää ravityöskentelyn toiselle kertaa ja annoin hepan mennä jokaisessa askellajissa rennosti omaan tahtiin vähän eteen ja alas. Tapojensa vastaisesti Namukin oikein haki oikeaan suuntaan josta se toki sai kehuja ja ratsastuksen jälkeen olinkin taas oikein tyytyväinen. Välillä hevosen hirttäminen vain on välttämätöntä ratsastajan mielenterveydelle! :D