#267 Miten edes mahdollista?

Eilen kävin Namun kanssa rennolla metsäkävelyllä ajatuksena tehdä rauhallinen, mutta hieman hien pintaan tuova treeni. Tässä onnistuttiinkin hyvin, vaikka mahtui niitä kommelluksiakin matkaan. Ensimmäinen suuri ongelma oli tietysti selkään nousu, sillä ensimmäistä kertaa uskalsin lähteä kotoa ilman satulaa Namun kanssa! Kertoo jotain luottamuksen kasvamisesta, tällä hetkellä huomaa sen nousseen oikein kohinalla. Minähän pääsen hyppäämään tamman selkään vauhdilla ja paikaltaan ilman satulaa, mutta se ei ole niin yksinkertaista, kun selässä on pyörivä satulahuopa jonka soisi pysyvän paikallaan (karvanlähtöaika... <3). Namuhan ei mene jakkaran viereen seisomaan, ei etenkään silloin kun pihassa päristelee pari mopoa. Niinpä talutin hevosen ensin metsään, jossa parin erilaisen kokeilun jälkeen päädyin kuitenkin hyppäämään pienellä vauhdilla kyytiin - ja suoristelemaan sitten huopaa hyvän tovin.

Alkuun heppa ei oikein olisi malttanut kävellä, mutta kyllä siinä kehitystä huomaa! Se on jo paljon varovaisempi kivikkoisessa maastossa, "hiipii" kalliota alas jo melko turvallisesti ja varmasti, sekä osaa pitää silmänsä auki toisin kuin ratsastajansa. Meinasin nimittäin ajatuksissani ratsastaa ns. suohon ja muutamaan muuhun pahaan paikkaan, onneksi toinen meistä oli hereillä. Tulihan niitä hevoselta vähän mielenkiintoisempiakin ratkaisuja, kuten pari hyppyä kalliolla ja hirvittävä loikka lätäkön yli, mutta ne olivat tällä kertaa niin ennakoitavissa, että osasin roikkua tiukasti harjassa kiinni. Tamman peppulihaksetkin pääsivät kunnolla töihin, kun jyrkkää kalliota piti kiivetä ylös. Aina se on yhtä pelottavaa, ja aina sitä silti pitää itsensä siitä touhusta löytää. :D

Kun hevonen oli saanut sopivan hien pintaan olimme jo matkalla kotiin, kun huomasin moporallin lähinnä vain lisääntyneen. Siitä Namu otti ehkä vähän kierroksia, mutta ei mitään verrattuna siihen, millaisen slaagin heppaparka sai, kun suuri ja pelottava männynoksa tarttui sen häntään kiinni. En ymmärrä miten se on edes mahdollista, mutta voitte kuvitella kuinka vahvana tuon hevosen pakoreaktio siinä kohtaa heräsi. Roikuin muutaman pompun ohjissa kiinni ja sitten löysinkin itseni jo maasta. Onneksi laskeutuminen oli suoraan jaloilleen eikä ote ohjista livennyt, sillä irti päästessään olisi voinut tulla todella pahaa jälkeä... Namu juoksi vielä muutaman ympyrän ympärilläni minun roikkuessani ohjissa, ja tilanne rauhottui vasta kun löysimme itsemme eri puolilta katajaa, Namulla oli pää lähinnä puskan sisällä. Siitä ensimmäinen asia jonka tein olikin ohjien ottaminen kaulalta, jotta saisin hevosen pidettyä jos se lähtee uudestaan. Sitten irrotin varovasti kepin hännästä, ja oli muuten tiukkaan kiinni! Tämän jälkeen nostettiin huopa mahan alta vielä oikealle paikalleen ja sitten kokeiltiin vähän rauhoittua.

Onni onnettomuudessa oli tosiaan se, että Namu pysähtyi todella nopeasti ja antoi ihan rauhassa minun pelastaa itsensä tilanteesta. Tämä putoaminen ja säikähtäminen ei kyllä ollut kummankaan syy enkä aio antaa sen jäädä vaivaamaan kumpaakaan. Ei tuollainen ole koskaan tullut mieleenkään eikä se ole oikein ennakoitavissakaan, eikä hevosen pakoreaktio tuollaisessa tilanteessa ole ollenkaan väärin. Tilanteen lauettua talutin hevosta vähän matkaa ja hyppäsin sitten vielä hetkeksi kyytiin. Lenkin viimeiset metrit eivät olleet enää ollenkaan rauhallisia ja rentoja, mutta eiköhän se ollut aika ymmärrettävää.

Siellä se paha risu näkyykin taustalla, ei siis ollut mikään pieni kaveri!